kirjoituksia yksiöstä memento mori

Kohtuus ja kapitalismi

Olemme saaneet kuulla hallitusohjelman julkistamisen jälkeen sanoja kohtuudesta. Pääministeri Sipilän mukaan maan rikkaisiin ja hyväosaisiin kuuluvat voisivat kohtuullisuusperiaatetta noudattaen alentaa palkkojaan tai jollain muulla tavalla osallistua maan yhteisiin talkoisiin.

Sipilän kohtuuden julistaminen oli sinänsä hyvä, mutta nykyisen eikä menneidenkään hallitusten ajama politiikka ole antanut pitkään aikaan esimerkkiä todellisesta kohtuudenideologiasta.

Mikä on yhteiskuntana elämämme ja selvitymisemme tärkein tavoite? Onko se talouden jatkuva kasvu, jotta saisimme koko ajan uusia tuotteita ostettavaksi ja haaskattavaksi? Tämän päivän kapitalismin keskeinen idea on, että muoti vanhenee ja markkinoille tulee saada aina uutta, jonka uskotellaan olevan juuri sitä mitä minä tarvitsen. Kulutusta, lisää kulutusta, koska tarpeet. Minullahan on tarpeita tyydytettävänä! Niin, ehkä jatkuvan talouskasvun pöydältä tippuisi leivänmurusia aika ajoin köyhällekin.

Nykyajan elämää seuratessa kohtuudesta puhuminen tuntuu absurdilta. Kaupan hyllyt notkuvat tavaraa maailman jokaisesta kolkasta. Stockmannin Hulluilla Päivillä näyttää paradoksaalisesti siltä, että meillä olisi hirvittävä pula kaikesta ja paksu tukku seteleitä lompakossa.

Kapitalistinen talousjärjestelmä aiheuttaa, kuten pahimmillaan näemme, vakavaa kilpailuhenkeä, jossa iso osa maailman ihmisistä ei pysy mukana. Kasvavia tuloeroja. Kilpavarustelua. Ristiriitoja. Kärjistynyt kapitalismi on kilpajuoksu, jossa vahvin pärjää, oli kyse sitten valtioista, yrityksistä tai ihmisistä. Se tappaa hiljaa sisältäpäin ja aiheuttaa vastakkainasetteluja.

Mikä oli se hetki, kun jatkuvasta taloudellisesta kasvusta tuli meille ainut tavoiteltava asia? Mikä saa meidät luottamaan, että tiede pelastaa ihmiskunnan ylikulutuksen tuottamalta hävitykseltä?

Tyynellä valtamerellä kelluu Teksasin osavaltion kokoinen roskalautta. Eliöitä kuolee sukupuuttoon nopeammin kuin koskaan. Silti susikäsi heilauttaa Plussa-korttia helpon huomaamattomasti. Ilmasto lämpenee. Makeanveden varannot ehtyvät. Maapallo elää luonnonvarojen suhteen velaksi vuosi vuodelta. Ja silti kyllä, pakasteet pieneen pussiin, kiitos!

"Sinä historian ajankohtana, jolloin taloudellisesta kasvusta tuli itsetarkoitus ja teknologiasta tuli ihmisen herra, teollistuva maailma astui valtavaan satimeen, jonka leuat ovat nyt hitaasti sulkeutumassa."

Mutta syyn löydän itsestäni. Vasta kun luonnonvarat ovat käytetty, juomavedet saastutettu ja ilmakehä tuhottu huomaan etten pysty syömään rahaa. Mitä enemmän saan, sitä enemmän luulen tarvitsevani ja johon vielä luulen olevani oikeutettu. Olen ahne. Markkinointi ja ihmisluonto. Rajallisella maapallolla on yksinkertaisesti luovuttava tavoittelemasta jatkuvaa kasvua. Matemaattinen tosiasia.

Kulutuksen kohtuullistaminen tulisi olla meidän jokaisen tehtävä, mutta myös poliittinen päätös.

Mitä me todella tarvitsemme?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän AlexandraZakharova kuva
Alexandra Zakharova

Todellakin ajankohtainen kirjoitus! Itseä ihmetyttää, miten nykypolitiikassa huolestuttavat ensisijaisesti Suomen resurssit, jotka kulutetaan pakolaisten kotoutumismenetelmiin. Kukaan ei puhu, että kyseessähän on loppupeleissä yhteiset luonnonvarat, ja keskivertoinen olli kuluttaa niitä kehitysmaan kansalaista moninkertaisesti enemmän. Suomi elää kehitysmaiden velaksi yhtä paljon kuin pakolaiset Suomen veronmaksajien velaksi.

Toimituksen poiminnat