kirjoituksia yksiöstä memento mori

Aseeton vastarinta on tehokkaampi tapa toimia

Marraskuussa vuonna 2000 MTV palkitsi Free Your Mind -palkinnolla OPTOR!–liikkeen (suom. vastarinta) roolistaan Serbian diktaattori Slobodan Miloševićin syrjäyttämisessä. Tukholmassa pidetyssä gaalassa palkinnon vastaanottivat liikkeen kaksi nuorta aktivistia Milja Jovanović ja Branko Ilić. Palkintopuheessaan Jovanović antoi tunnustuksen serbialaisille heidän periksiantamattomuudestaan: ”Tämä palkinto on omistettu nuorille serbialaisille, jotka viettivät yhteensä yli neljäkymmentätuhatta tuntia vankiloissa, joissa he tulivat hakatuiksi ja ahdistetuiksi, mutta eivät koskaan luopuneet taistelusta. Tämä palkinto on omistettu Serbian asukkaille, joita pommitettiin, mutta he jatkoivat taistelua diktatuuria vastaan. Palkinto on avarakatseiselle Serbialle, joka onnistui tiellään takaisin kohti Eurooppaa ja maailmaa.”

Jugoslavian hajoamissotia taisteltiin asein lähes kymmenen vuotta. Serbian nationalistijohtaja Slobodan Miloševićin johdolla sodissa kuoli satojatuhansia ihmisiä. OPTOR! perustettiin Kosovon sodan aikaan vuonna 1998 ja sen tavoite, Miloševićin syrjäyttäminen, saavutettiin kahdessa vuodessa — väkivallattomasti.

Vuonna 1968 Tšekkoslovakian johtajaksi noussut Alexander Dubček oli luvannut puheessaan edistynyttä sosialismia, jossa olisi aiempaa liberaalimpia vapauksia, kuten sanan- ja lehdistönvapautta, liikkumisenvapautta sekä mahdollisuutta monipuoluehallitukseen. Hän kutsui sitä “sosialismiksi, jolla on ihmiskasvot”. Dubčekin politiikka ei ollut kuitenkaan Neuvostoliiton johdon mieleen vaan se hyökkäsi elokuussa 1968 tuhansin panssarivaunuin ja lähes 500 000 miehen voimin valloittaen maan. Dubček vetosi kansaansa ja kehotti heitä olemaan vastustamatta hyökkääjää.

Tšekkoslovakian väestö järjesti aktiivisen siviilivastarinnan, joilla he pyrkivät tekemään hyökkääjän elämän mahdollisimman vaikeaksi. He poistivat tienviitat tai käänsivät ne osoittamaan väärään suuntaan (paitsi tietysti ne, jotka osoittivat Moskovaan). Kun Neuvostoliiton kolonnat harhailivat maaseuduilla, kansalaiset kieltäytyivät antamasta valloittajilleen vettä ja ruokaa. He tuomitsivat invaasion protestein, graffitein ja plakaatein. Vastustuksen leviäminen sai Neuvostoliiton johdon muuttamaan tavoitetta ja he vapauttivat aiemmin vangitun Dubčekin, joka sai pitää virkansa.

Vaikkakin Dubček myöhemmin seuraavana vuonna vaihdettiin pääosin Neuvostoliiton painostuksesta ja Tšekkoslovakia vähitellen normalisoitiin tilaan, jossa se oli aikaisemminkin, niin kaikki oli kuitenkin tapahtunut ilman suurempaa verenvuodatusta. Selviytyminen pitkittyneeltä sodalta ja loputtomilta uhreilta oli kuitenkin osavoitto.

Viimeistään kirkkoisä Augustinuksen ajoista lähtien ainakin länsimaiselle ihmisille väkivalta on usein oikeutettu ajatus, kun mitään muuta ei ole tehtävissä. Kuitenkin, anti-Clausewitzittain, voisiko olosuhteiden niin pakottaessa “väkivallattomuus olla politiikan jatkamista toisin keinoin” parempi vaihtoehto kuin että vastustettaisiin asein? Tutkimuksen mukaan näin on.

Erica Chenoweth ja Maria Stephan tutkivat 323 väkivaltaista ja väkivallatonta vastarintataistelua, jotka tapahtuivat ajanjaksolla 1900-2006. Tutkimus julkaistiin palkintoja voittaneessa kirjassa nimeltä Why Civil Resistance Works (2011) ja tulos oli hätkähdyttävä. Heidän mukaansa vastarinta onnistuu väkivallattomin keinoin täysin tai osittain kaksi kertaa todennäköisemmin kuin väkivaltaisin keinoin kaikissa sellaisissa tapauksissa, joissa on totuttu käyttämään väkivaltaa. [1] Kun tavoitteena on ollut hallintojärjestelmän vaihtaminen tai valloitetun maan vapauttaminen, väkivallaton vastarinta on ollut parempi vaihtoehto kampanjan onnistumiseen.

Väkivallattoman vastarinnan koko ja osallistujien iän, etnisyyden, sosiaalisen statuksen ja sukupuolen monimuotoisuus  on määräävä tekijä tavoitteen saavuttamisessa. Jos vähintään 3,5 % kansasta vastustaa väkivallattomasti, niin todennäköisyydet voittaa ovat suuremmat kuin vastustamalla asein. Tutkijoiden mukaan väkivallaton vastarinta onnistuessaan on luonut maahan kymmenen kertaa todennäköisemmin demokraattisen hallintojärjestelmän, jolla on pienempi mahdollisuus ajautua myöhemmin sisällissotaan. [2]

Intian itsenäistyminen, Iranin vallankumous '77-'79, Marcosin diktatuurin kaataminen Filippiineillä, USA:n ihmisoikeustaistelut, Etelä-Afrikan apartheidin kukistuminen… Nämä herättävät kysymyksiä. Esimerkkejä onnistuneista väkivallattomista taisteluista on lukemattomia, mutta miksi hyväksyn miltei automaattisesti väkivallan ratkaisuksi olosuhteisiin, joissa ajattelen, ettei mitään muuta ole tehtävissä? Miksi on helpompi ajatella väkivallan toimivan paremmin? Miksi väkivallatonta vastarintaa ei pidetä alustavasti vakavana vaihtoehtona?

En ihmettele, että kansakunnat, jotka pystyttävät patsaat kenraaleilleen ja juhlivat itsenäisyyspäivänä kritiikittömästi sotiensa sankareita; jotka nimeävät metropysäkit kuuluisien taistelupaikkojen mukaan; jotka käyttävät miljardeja euroja asevarusteluun kasvavat sukupolvesta toiseen uskomaan, että väkivalta on synonyymi rohkeudelle; että sankaruus ansaitaan verta vuodattamalla; että väkivaltakoneisto on tarvittaessa ainoa vaihtoehto.

Keskustelu aseettoman vastarinnan hyödyllisyydestä on helppo lopettaa toteamukseen: “Luopukoot Venäjä ensin aseista, sitten voimme keskustella”. Emme tietenkään koskaan voi tietää, kuinka olisi talvisodassa käynyt, jos olisimme vastanneet hyökkäykseen siviilivastarinnalla väkivallattomasti. Voimme tietenkin aina spekuloida. Erica Chenowethin ja Maria Stephanin tutkimustulokset huomioon ottaen todennäköisyydet olisivat olleet meille voitolliset ja vähemmän veriset. Miksi puolustusvoimamme eivät kehitä toimivaa strategiaa väkivallattomaan vastarintaan, kuten se pyrkii tekemään aseiden kanssa?

Me suomalaisetkin osaamme tarvittaessa siviilivastarinnan. Vuosina 1899-1905 perustuslailliset ja salaseura Kagaali vastustivat Venäjän keisarikunnan sortotoimia, joita he pitivät laittomina. He eivät totelleet keisarikunnan määräyksiä ja agitoivat kansaa tekemään samoin. He järjestivät mielenosoituksia, protesteja ja lakkoja, jotka lopulta vuonna 1905 johtivat marraskuun manifestiin, jossa Suomelle palautettiin autonominen asema. Suomalaisten ei enää tarvinnut osallistua asepalvelukseen Venäjän armeijassa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän arirusila kuva
Ari Rusila

OPTOR! on todellakin hyvä esimerkki väkivallattoman vastarinnan mahdollisuuksista; seurasin liikettä läheltä Serbiassa ja kannoin nyrkkipaitaa Milosevicin vielä vallassa ollessa. Jälkeenpäin tosin selvisi USAn rahoittaneen liikettä omien pyrkimystensä ajamiseksi mutta rivijäsenet tätä tuskin tiesivät ja toimivat tosiaan uhrautuvasti näkemyksensä eteen.
OTPOR!:n esimerkillisyyttä kuvaa sekin että liikkeen taktiikkaa on opiskeltu useiden ns. värivallankumousten aattoona ja mm arabikevään alla Egyptin April 6. -vastarintaliikkeen aktivistit opiskelivat Belgradissa vallankumoustaktiikkaa OTPOR!:n opastamina.

Käyttäjän mikkish kuva
Mikael Hernesniemi

Kiitos kommentista.

Usa:n rahoituksesta huolimatta arvokkaampaa liikkeelle taisi olla Gene Sharpin kirja "From Dictatorship to Democracy".

Uskon, että on ollut silmiä avaavaa nähdä liikkeen voima käytännössä ja läheltä. Mielenkiintoista.

Käyttäjän arirusila kuva
Ari Rusila

Liike oli näkyvä mutta sen voimaa on nähdäkseni ylikorostettu; muistaakseni ratkaiseva tekijä oli kaivostyöläisten mobilisoituminen joka käytännössä johti hyvinkin arvostamani Kostunitsan presidentiksi tuloon.

OTPOR!:n ja erityisesti sitä seuranneiden kumousliikkeiden perusongelmaksi näen strategisen köyhyyden jolla tarkoitan tässä valmistautumista kumouksen jälkeiseen aikaan - esimerkiksi opiskelijaliike April 6. joutui Muslimiveljeskunnan syömäksi ja useat sen aktivistit kidutettaviksi ja vankilaan Mursin noustua Egyptin johtoon.

Taktisesti ns. massat on helppo saada kadulle kuin myös sopeuttaa liike hallituksen vastatoimien mukaan mutta entä tämän jälkeen; Moldovan "Twitter" -kumoukset tai Iranin "Vihreä" kumousyritys eivät olleet järin suuria menestyksiä. Yksi ongelma opiskelijajohtoisissa kumousyrityksissä on niiden kuplamaisuus, uudella teknologialla tavoitetaan vain se joukko joka ko teknologiaa käyttää, esimerkiksi Iranissa englantia ymmärtävät twiittaajat ovat häviävän pieni joukko verrattuna maaseutualueiden kantaväestöön josta mm 'Ahma' haali kannatuksensa ja vallankumouskaartin taakseen. Belgradissa mielestäni onnistuttiin kun ei oltu riippuvaisia nykyteknologiasta ja koska maaseudun työläiset jakoivat opiskelijaliikkeen tavoitteita.

Toimituksen poiminnat